Joulun aika nimittäin.

Jotenkin myöhästyn joulusta joka ikinen vuosi. Yllätyksenä se ei tule, siinähän se on vakituisella paikallaan jokaisen vuoden kalenterissa. Silti en oikein meinaa ehtiä mukaan, vaikka tiedänkin sen tulon hyvissä ajoin etukäteen.

Tunnustaudun jouluihmiseksi mutta minun osaltani se aina jää niin kovin lyhyeksi. Monet aloittavat jouluvalmistelut jo hyvissä ajoin ennen joulua joten en ihmettele, jos sitten juuri joulun alla ovat jo täysin kyllästyneet kaikkeen jouluhössötykseen. Itse en ole oikein koskaan ehtinyt mitenkään joulua valmistella, enkä ehdi käymään missään marketeissakaan joten joulun tulo ei oikein näy eikä kuulu missään. Vain siinä että työtahti käy vain jotenkin kiivaammaksi; kaikki työt vaan jotenkin pitäisi saada tehtyä  ennen joulua (ihan niin kuin tekemättömät työt maailmasta tekemällä loppuisivat).

Varsinaista lomaa en vuoden mittaan ole pitänyt tapanani pitää, mutta joulun ajan olen kuitenkin yleensä aina tekemättä varsinaisia leipätöitä – pyhien ja rikkinäisten viikkojen vuoksi jonkinlaisen tauon pitäminen työnteossa on ikään kuin jotenkin sallitumpaa kuin muulloin.

Nyt lopetin työt joulua edeltävänä maanantaina, kävin silloin myös ruokaostoksilla ja tiistai meni ruoanlaitossa ja siivotessa. Myös aatto kului siivotessa kuten joka ikinen vuosi aiemminkin. Huusholli on sen verran iso, ettei se ole hetkessä siivottu – se kun pitäisi ensin ”raivatakin” että pääsee siivoamaan. Jotenkin vaan jouluksi pitää edes jonkin verran siivota, muuten ei tule joulu. Kun aattona klo 12.00 julistetaan joulurauha ja joulun vieton pitäisi viimeistään silloin alkaa, on meillä vielä matot ulkona, jonain vuosina ei ole siinä vaiheessa vielä edes päästy kunnolla aloittamaan siivousta, mutta viime vuosina olen pitänyt tiukan rajan siinä että kaksi päivää ennen joulua lopetan työt enkä anna audienssejakaan, täytyyhän minullakin sentään joku oma aika olla. No aatto on vasta aatto ja onneksi kaikki tarpeellinen on yleensä kuitenkin joulupäivään mennessä tehty.

Vietin joulun koirieni ja äitini kanssa; hänhän asuu samassa talossa, joten sikäli se on itsestään selvää. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tulla hänen kanssaan toimeen ei jouluna eikä muulloinkaan – eikä meillä ole koskaan ollut mitään sen kummallisempia erimielisyyksiäkään, ei oikein mistään asioista.

Mikä siinä joulussa sitten minua kiehtoo? Se on se rauha, mitenkään muuten en osaa sitä kuvailla. Nautin suunnattomasti  joulun rauhasta;  rauhallisuus tuolloin vielä oikein korostuu, sillä joulun alus on aina kaikilla yleensä niin kiireistä, vaikka en kyllä oikein ymmärrä miksi. Jouluna ei kuitenkaan puhelin soi eikä kukaan lähetä sähköposteja, joihin odottavat saavansa vastuksen tunnissa. Sellaisen tilan soisi jatkuvan vaikka viikon yhtä soittoa, sillä minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia saada aikaani kulumaan; minun puolestani varsinaiset joulunpyhätkin voisivat jatkua pitempään.  Onneksi vielä joulun jälkeenkin monet ihmiset ovat lomalla, ainakin jos viikko on rikkinäinen joten yleensä osittaista rauhaa kestää yleensä  vielä sen ajan.

Mutta kaikki päättyy aikanaan ja joulun aikakin loppiaiseen joten arki alkaa jälleen. Onneksi joulu tulee joka vuosi;  ehkäpä  jo ensi jouluna pääsen aloittamaan hiukan aiemmin.

Photo by Arja

Miten ihmeen vaikeaa voi olla omiin tarkoituksiinsa sopivan kameran löytäminen. Olen jokseenkin kyllästynyt ostamaan kameroita, jotka eivät siten vastaakaan tarpeitani. Olen etsinyt kolmanneksi käyttökameraksi nyt viime päivinä oikein työkseni sellaista ja alkaa kohta kyllästyttää. Tällä hetkellä käytän kahta Olympusta aina kulloisenkin tilanteen mukaan sillä kummassakin on omat hyvät ominaisuutensa, joka toisesta puuttuu. Sinänsä siinä ei ole mitään kummallista että käytössä on useampi kamera, siihen ehdin muinoin tottua jo kinojärkkärienkin kanssa.  Siltä ajalta on peräisin myös tuo viehtymykseni  Olympuksiin.

En nytkään ollut ajatellut hankkia kameraa, joka korvaisi nuo nykyiset sillä useamman kameran repertuaarissa on puolensa. Kamerassa jota nyt etsin, täytyisi käytännössä olla vain muutamia ominaisuuksia, mutta tuntuu että niitäkään ei löydy yhdestä ja samasta kamerasta. En tarvitse kummoista zoomia, sillä toisessa Olympuksessani on aivan riittävä jos satun sellaista tarvitsemaan. En myöskään tarvitse kasvojentunnistusta tai punasilmäisyyden estoa sillä ihmisiä harvemmin kuvaan, eivätkä kyseiset ominaisuudet toimi eläimiä kuvattaessa. Ja siihen tarkoitukseen minulla on jo pari kameraa, jos joku sellainen ihminen vastaan tulee, jota aivan pakko on päästä kuvaamaan. Mutta nämä ominaisuudet löytyvät nykyisin jokaisesta kamerasta ja eihän niistäkään haittaakaan tietenkään ole.

Phalaenopsis orchid

Tällä hetkellä minulla on siis viisi kameraa, joista käytännössä käytän vain noita kahta. Molempia oikeastaan yhtä paljon, enkä vain toisella niistä edes pärjäisikään. Ulkona otettaviin kasvien lähikuvauksiin ne ovat useimmiten aivan riittäviä, kuten näilläkin sivuilla olevista kuvista voi havaita, mutta sisätiloissa kasvien kuvaaminen niillä on joskus niin hankalaa, että jätän kuvaamatta. Varmasti joskus korvaan kameraläjäni vain yhdellä raskaammalla laitteella, mutta mieleisen löytymiseen voi mennä aikaa ja voihan olla, että sellaista ei ole vielä valmistettukaan. Siihen asti tarvitsisin siis vielä yhden kevytversion, joka täydentäisi nykyistä valikoimaani ja tyydyttäisi kuvaamistarpeeni tilanteessa jossa vaikkapa joku harvinainen kasvi kukkii, ilman että kaikki ilo murenee kyseisen kukinnan kuvaamisen mahdottomuuteen. Aina kun ei voi purkaa toisia kasveja pois edestä  tai raahata kyseistä kukkivaa kasvia jonnekin muualle kuvattavaksi.

Ainoan tuollaisen välttävän ja edullisenkin kameran tähän mennessä olen löytänyt Nikonilta, mutta näyttää siltä, jos sen ostan, että siinäkin minun olisi luovuttava muutamasta ominaisuudesta. Kuitenkaan kahdesta eli vähintään 3 cm:n tarkennusetäisyydestä ja optisesta kuvanvakaimesta en tällä kertaa tingi.

Olen joskus nukkumaan mennessäni ajatellut, että miten tässä taas näin kävi. Sain tänään sähköpostia, joka todistaa että muillakin on samankaltaisia ”ongelmia”. Tällainen oli meilin sisältö:

Jos olet ihmetellyt, miksi pyöri(n/t) usein kuin väkkärä, vastaus tulee tässä:

Vähän aikaa sitten havaittiin , että nuorena vaivannut ADHD on muuttunut ilmiöksi nimeltä ITTVH - Iän Tuoma Tarkkaavaisuuden Vajaus Häiriö. Naisilla oireet alkavat huomattavasti miehiä aikaisemmin,  joten tarkkana sisaret!

Näin se ilmenee:
Päätän pestä autoni. Lähtiessäni kohti autotallia huomaan postia eteisen pöydällä. Päätän selata postin läpi ennen kuin  menen pesemään autoa. Tarkistan myös puhelimen vieressä olevat postiin menevät kutsukortit. Laitan autonavaimet pöydälle ja rypistän roskapostin roskakoriin, joka on pöydän alla. Silloin huomaan roskakorin olevan täynnä. Niinpä päätän laittaa kutsut takaisin pöydälle ja käydä tyhjentämässä roskakorin.

Mutta sitten tajusinkin, että kun kerran olen viemässä roskia ulos ja roskalaatikko sattuu olemaan  lähellä postilaatikkoa, voin aivan hyvin laittaa kutsuihin ensin postimerkit ja viedä ne samalla laatikkoon. Otan postimerkkikuoren esiin ja huomaan, että jäljellä on vain yksi postimerkki. Lisää postimerkkejä on pöytälaatikossa työhuoneessani, joten lähden kohti työpöytääni, jonka  päällä huomaan kokistölkin, jota olin ollut juomassa.

Jotta en merkkejä etsiessäni kaataisi kokista pitkin pöytää, siirrän sitä  hieman syrjään. Huomaan, että kokis on alkanut hieman lämmetä ja  päätän viedä sen jääkaappiin. Matkalla jääkapille huomaan ikkunalla kukan, joka kaipaa pikaista kastelua. Lasken kokiksen ikkunalaudalle ja huomaan lukulasini, joita olen etsinyt koko aamun. Ajattelen, että on varminta viedä lasit työpöydälleni heti sen jälkeen kun olen kastellut kukan. Lasken lasit takaisin ikkunalaudalle ja menen täyttämään kastelukannua kun siinä samassa huomaan TV:n kaukosäätimen. Joku on jättänyt sen keittiön pöydälle.

Tajuan, että illalla  katsellessani telkkaria tarvitsen kaukosäädintä, mutta todennäköisesti en muista, että se on keittiön pöydällä, joten päätän viedä sen oikealle paikalleen kunhan vain ensin kastelen kukat. Kaadan vähän vettä kukalle, mutta suurin osa läiskyy lattialle.  Joten, laitan kaukosäätimen takaisin keittiön pöydälle ja haen pyyhkeitä,  joilla kuivaan läikyttämäni veden. Matkalla liinavaatekaapille yritän  muistaa mitä olin tekemässä.

Päivän lopuksi: autoa ei ole pesty, kutsuja ei ole postitettu, roskista ei ole tyhjennetty, lämmin kokis on edelleen ikkunalaudalla,  kukkia ei ole kasteltu, postimerkkejä on edelleen vain yksi, en löydä  television kaukosäädintä saatikka lasejani, enkä muista minne olen laittanut autonavaimet.

Miettiessäni, miksi mitään hommaa ei ole hoidettu tänään, olen todella hämmentynyt, sillä olen ollut kiireinen koko päivän ja olen todella väsynyt.

Ymmärrän, että tämä on vakava ongelma ja aion hankkia apua, mutta ensin tarkastan sähköpostini.....

ÄLÄ NAURA! Jos et vielä tunnistanut tästä itseäsi niin voit olla varma, että sekin päivä tulee... ehkä nopeammin kuin arvaatkaan! VANHENEMINEN ON PAKOLLISTA, AIKUISTUMINEN ON VAPAAEHTOISTA, ITSELLEEN  NAURAMINEN ON TERAPEUTTISTA!!!

"Hurtti", AWC 2008 Mascot

Edellisen päivän jälkeen maxi-luokassa johdossa ollut suomalaispari lähti radalle koko kilpailun viimeisenä ja hyvästä alusta huolimatta tuloksena oli hylkäys väärän radan vuoksi. Samalla hetkellä kun  ohjaaja huomasi  virheensä, hän heittäytyi radalle mahalleen. Koira pysähtyi hänen eteensä katsomaan ohjaajaansa ikään kuin kysellen:  ”mikä sulle tuli?” ”miksi me jäätiin tähän?”

Disqualified!

Hylkäyksistä huolimatta hyväntuulinen yleisö kannusti jokaista kilpailijaa kansallisuudesta riippumatta maaliin. Vaikka yleisö olikin kansainvälistä, ei  voinut olla huomaamatta milloin suomalaisten kilpailijoiden vuoro oli. Huuto oli korvia huumaava ja se kuului kaikkialle jäähallissa. Vain silloin, kun Jaakko Suoknuuti  ja bordercollie Zen aloittivat sunnuntain osuutensa, koko halli oli äänetön. En tiedä voiko täysi katsomo pidättää hengitystään samanaikaisesti, mutta siltä se tuntui. Katsomossa oli hiljaista suorituksen ajan väärään esteeseen asti jolloin katsomosta kuului syvä huokaus. Myös tuomari peitti hetkeksi kasvonsa käsillään. Kun Jaakko nousi ylös ja Zen hyppäsi hänen syliinsä alkoi katsomossa valtaisa taputus. Koko suoritus ja tilanne kokonaisuudessaan muutenkin jäi jollakin tavalla lähtemättömästi mieleeni. Luonnollisesti  heidän poistuttuaan radalta alkoi katsomossa muukin metelöinti, sillä Jaakon ja Zenin  epäonnistuminen tarkoitti USA:lle maailmanmestaruutta. Toisen epäonni on toisen onni ja Suomelle tuli sentään yksi pronssi kun edellisen päivän jälkeen kuudentena olleet Jouni Orenius ja bordercollie Yoko suorittivat radan virheittä.

AWC 2008

Mini- ja midiluokassa Suomi jäi tänä vuonna mitaleitta,  joka ei tarkoita että Suomen kilpailijat olisivat olleet huonoja. Ehkä kotikisa kuitenkin aiheutti jonkinlaisia paineita, mene ja tiedä. Mahdollisuudet parempiin suorituksiin olisivat kuitenkin olleet olemassa, sillä kaikesta huolimatta Suomi on agilityn kärkimaita maailmassa. Tällä kertaa vain muut olivat parempia… USA voitti sekä minien että maxien henkilökohtaisen maailmanmestaruuden, mutta joukkuekisan voitto sekä mineissä että maxeissa meni Brasiliaan ja se tuntui olevan myös brasilialaisille itselleenkin melkoinen yllätys. Jos en nyt aivan väärin muista, Brasilian mini-joukkuekisan koirat taisivat olla sisaruksia keskenään. Midi-luokassa yksilökisan voitto meni Sveitsiin ja joukkuekisan kultaa sai Ranska.

Itse en agilityä harrasta, enkä ole sitä koskaan harrastanutkaan, vaikka lajin salaisuuksiin  olenkin syvemmin tutustunut jo 14 vuotta sitten - vähän niin kuin ammatin sivutuotteena, kuten muihinkin koiraurheilulajeihin. Seurannut lajia toki olen koko ajan ja joskus harkitsin itsekin kokeilevani agilityä yhden collieni kanssa, mutta aika vaan ei riittänyt. Edellisen saksanpaimenkoirani kanssa harrastin aktiivisesti suojelua ja samanaikaisesti en olisi millään ehtinyt käydä muiden koirien kanssa agilityharjoituksissa kun en enää  ehtinyt hevostenikaan kanssa tekemään mitään vaikka varsojen koulutus oli jo suosiolla jätetty muiden harteille. Nykyisen sakemannini luonteelle suojelu ei sovi; vaikka se muuten fiksu, terävä ja hyvähermoinen onkin, se ei vain ole riittävän voimakasviettinen. Colliella on nivelrikko joka rajoittaa agilityn kaltaista urheilua eikä minulla toisaalta oikein ole enää aikaakaan käydä treeneissä toisella puolella Etelä-Suomea neljänä-viitenä  päivänä viikossa, kuten silloin koirani kanssa kävimme. No agilityä varten harjoitteluradan voi toki rakentaa vaikka omalle pihalle, mutta se ei pelkästään riitä sillä muuallakin olisi käytävä treenaamassa. Mietin sitä sitten myöhemmin kuitenkin uudelleen, jos ja kun satun joskus hankkimaan lajiin sopivan koiran ja  oma terveyteni sallii…

Tämä viikonloppu onkin mennyt hilloja, hyytelöitä ja muita sellaisia tehdessä. Harmi, että tänä vuonna ei täälläpäin vattuja ollut juuri nimeksikään, ainakaan villivattuja, vaikka kasvustoa riittämiin onkin. Marjoja ei  vain tänä vuonna niihin tullut.  Tietääkseni puutarhavadelmien sato on ainakin jossakin päin ollut kuitenkin  ihan kohtuullinen.  Niistä tulisi punaherukoiden kanssa aivan älyttömän hyvä hillo, mutta se jäi nyt sitten tältä vuodelta tekemättä. Punaherukoita oli taas vastaavasti niin paljon, ettei oikein tiennyt mihin niiden kanssa joutuu, vaikka useammalla tavalla niitä laitoinkin. Myös mansikoiden kanssa niistä saa kohtuullisen hillon, mutta kun en pakastimesta mansikoita  viitsinyt ottaa, kävin eilen Somerniemen kesätorilta hakemassa mansikoita ihan varta vasten punaherukka-mansikkahilloani varten.

Photo by Arja

Eilen erään ranskalaisen automerkin edustaja oli pysäköity siten, että pysäköintialueelle oli lähes  mahdotonta päästä kääntymään, pois sieltä sentään pääsi. Tuo ”mitäs muista kunhan itse pääsee” asenne on valitettava ilmiö kaikkialla. Olen tullut siihen tulokseen, että niillä joiden on päästävä kaikkialla oven, portaiden tms eteen, on ilmeisesti autossa jotain vikaa, vaikka ne melko uusilta näyttävätkin. Ne on ostettu varmaan jostain maahantuojan poistomyynnistä pikkuviallisena. Omassa autossani on kyllä sekä peruutusvaihde että kääntyvät etupyörät (samoin kuin vilkku!) ihan vakiovarusteena ja ne jopa toimivat, mutta näissä, joiden on aina päästävä pysäköimään ainoastaan siten että siitä lähtiessään pääsee suoraan jatkamaan eteenpäin, puuttuvat ilmeisesti nämä jo kauan aikaa sitten tehdyt keksinnöt. Kannattaisi ehkä kuitenkin maksaa vähän enemmän siitä autosta jotta saisi nekin;  niiden olemassa olosta kun yleensä on pelkkää hyötyä. Tietenkin on mahdollista, että kuski ei tiedä autossaan olevan moisia varusteita, mutta sekin tieto löytyisi varmaan manuaalista, jos vaivautuisi katsomaan.

Photo by Arja

Koko aamupäivänä ei pientä hetkellistä tihkua lukuun ottamatta satanut, mutta kun pääsin torille, vettä alkoi tulla ja sitä tuli koko sen ajan minkä torilla aikaani vietin.  No en ole sokerista ja mansikoita hilloa varten lähdin sieltä hakemaan ja niitä myös sieltä sain, sateesta huolimatta.  Ja sainkin harvinaisen puhtaita ja kiinteitä marjoja, melkein harmitti laittaa niitä hilloon. Lisäksi ostin syysastereita - ihan kuin minulla ei kasveja pihalla olisi ennestään jo ihan tarpeeksi. Mutta Sulo Viléniä siteeratakseni: kun sai halvalla.

Tänään tein vielä mustaherukkahyytelöä, perinteisen lisäksi myös rommilla maustettua.  Ja kun tänä vuonna yhden jälleen välivuoden jälkeen on omenoita tulossa aivan älyttömästi, tuossa vähän myöhemmin  kunhan ne enemmän kypsyvät,  teen omena-sipulimarmeladia. Se toimii useammanlaisten ruokien kanssa ja erityisesti he, jotka sipulin mausta yleensäkin tykkäävät, pitävät myös tuosta. Sitä, samoin kuin mustaherukkahyytelöä menee joitakin purkkeja myös lahjapaketteihin sitten lähempänä joulua.  Kurkuista en tiedä ehdinkö niitä säilöä, mutta ainakin kurpitsat jäävät tältä vuodelta laittamatta.  Mustikoita ei täällä ollut tänä vuonna yhtään, kaikki ne paleltuivat silloin keväällä, eikä puolukoitakaan näytä jostain syystä tulevan nimeksikään, joten tämän vuoden säilöntä jää joka tapauksessa melko vähiin.

Tulipa pitkästä aikaa käytyä Helsingissä linja-autolla, edellisestä bussimatkasta pääkaupunkiin olikin jo yli kaksi vuotta. En lähtenyt omalla autolla, koska minulle pistettiin injektio trochanterbursiitin vuoksi bursaan ja toimenpiteen jälkeen jalan ojentaminen on sen verran kivuliasta että autolla ajo ei tunnu mukavalta, ainakaan pitemmän matkaa – ja ainakaan kaupungissa, jossa ei pääse pudottelemaan suoraan ja pysähtelemättä. Osan matkaa toki ajoin omallani, mutta jätin autoni Saukkolaan ja hyppäsin siitä Turku-Helsinki pikavuoron kyytiin. Takaisin tullessa tuo pätkä Saukkolasta tänne ei näitä maanteitä ajellen ollut ihan niin kamala, vaikka yhtään pitempään en kyllä enää olisi pystynyt ajamaan. Onneksi autossani on erinomaiset penkit istua vaikka vähän erikoisemmassakin asennossa.

Totesinpa taas kerran, että niin huoletonta kuin bussimatkustaminen onkin – ja mukavaakin näillä nykyisillä hyvin varustetuilla pikavuoroilla - maksaa matka sen verran, että jos edestakaisen lipun hinnalla tankkaan, pääsen ajamaan saman matkan kahteen kertaan. Tosin maksaahan pysäköintikin eikä se ihan ydinkeskustassa mitään ihan halpaa olekaan. Muita auton kuluja en tuossa laske, koska ne on maksettava joka tapauksessa, jos autoa ylipäätään aikoo pitää ja maaseudulla se pitkien välimatkojen vuoksi on joka tapauksessa välttämätöntä. Ja yrittäjänä minulle muutenkin tavaroiden kuljettamisen vuoksi.

Toisaalta, kun ei tarvinnut huolehtia pysäköinnistä, shoppailin Stockalla pitkästä aikaa kelloon tuijottamatta vaikka jalka piikityksen jälkeen hiukan hankalalta tuntuikin liikkua. Helsingistä Turun suuntaan pikavuoroja menee tunnin välein, joten ajattelin että kyllä minä johonkin niistä ehdin. Ja kun yksi jättää, niin taas on melkein tunti aika shoppailla. Ainoa huono puoli on siinä, että niiden nyssäköiden raahaaminen ei ole mitenkään mukavaa eikä niiden kanssa ole mukava edes bussilla matkustaa, kun ei tiedä mihin niitä tunkisi, lattialle vai naapuripenkille. No, se käy kyllä silloin kun bussi ei ole täysi matkustajia, minä kun en kuulu niihin, jotka valtaavat penkit kasseilla niin ettei  muut matkustajat pääse istumaan. Mutta kaikki ei aina lattiallekaan mahdu.  Eikä avonaisia muovikasseja voi oikein sinne tavarasäilöönkään laittaa. Stockalta Kamppiin menin kaivopihan kautta ja ihan pakko oli matkan varrella käydä Silkki-Center’issä  ja alennusmyyntihän se siellä oli. Siellä kun myydään vaan erilaisia silkistä tehtyjä vaatteita ja käytän muutenkin pääasiassa vain silkki- ja pellavavaatteita niin tuolla tulee käytyä aina kun siitä ohikulkua on.  Noiden materiaalien lisäksi käytän  myös viskoosia ja jonkin verran puuvillaa mutta en mitään muuta.

Sairauskertomuksiani tai muitakaan vaivojani en aio blogiini sen kummemmin kirjata – joitakin mahdollisia yksittäisiä sivuhuomautuksia lukuun ottamatta - joten ei tuosta piikityksestä sen enempää.  Jokaisella ihmisellä on varmasti erilaisia vaivoja ja sairauksia, joten en koe niiden märehtimistä omalla kohdallani tarpeellisiksi.  Jollekin toiselle niistä asioista kirjoittaminen varmasti ihan paikallaan, enkä sitä arvostele lainkaan.  Kaikki ei vain sovi kaikille, ihmiset ovat erilaisia ja hyvä niin. Oma sairauskertomukseni on pitkä kuin nälkävuosi enkä muutenkaan pidä asiallisena vertailla omia tai muiden vaivoja keskenään. Jokainen kokee vaivansa erilailla, joten ne eivät ole vertailukelpoisia keskenään. Erikseen on se ihmisryhmä, joilla on selvä tarve olla aina ”vähän sairaampi” kuin toinen, vaikken ymmärräkään, mitä hienoa on siinä että on jostain kohdasta kipeä. Minullakin on yksi ystävä, jolla on ihan varmasti molemmat jalat tai kädet kipeitä  juuri silloin, kuin minulla on yksi. Tai jos minulla niska, hänellä koko selkä. Hän kyllä aina kysyy, mutta aina kun vastaan, on hänellä sattumoisin  juuri sama tai ainakin samankaltainen vaiva mutta vähän pahempana.

En muuten koe hammaslääkäriä mitenkään kummallisena ja joka kerta menen sinne ihan yhtä mielelläni, ilman että siitä tarvitsisi tehdä sen kummempaa numeroa.  Omaa ”henkilääkäriäni” lukuun ottamatta hammaslääkärini ainoa lääkäri, jonne menen todella mielelläni.  Ja vaikka minulle on tehty juurihoitojakin, en sittenkään ole saanut mitään hammaslääkärikammoa. En toki väheksy muiden hammaslääkäripelkoja  ja luulenkin, että minulla on vain ollut poikkeuksellisen hyvä onni löytää riittävän asiallinen, ammattitaitoinen, ymmärtäväinen ja ystävällinen hammaslääkäri.  Ja vielä kaksin kappalein sillä  kaksi niitä ”omia” hammaslääkäreitä on minulla ollut ja kyllä se tietyllä tavalla tuntui vaikealta löytää uusi kun ensimmäinen jäi eläkkeelle. Muutamaa siinä välissä kävin  kokeilemassa ja kun nykyinen tuli kohdalle, en vaihda, vaikka käynnistä edestakaista matkaa tuleekin yli 300 kilometriä. Mutta hyvän perästä menee melkein minne vain. Ja kun säännöllisesti käy, ei siellä nyt työkseen tarvitse ravata.

Photo by Arja

Viikonloppu meni kansainvälisessä kissanäyttelyssä kaapelitehtaalla Helsingissä. Tämä Surok:in kesänäyttely on pidetty nyt jo useampana vuonna siellä, kun se joskus aiemmin oli aina Helsingin jäähallissa. Näyttelyn pitopaikkana Kaapelitehdas on muuten ihan kiva, mutta ilma siellä ei vaihdu yhtään. Kun melkoisen ihmismäärän lisäksi paikalla on viikonlopun aikana yli 1200 kissaa, happi meinaa loppua ihan väkisin ja kymmenen tunnin seisominen molempina päivänä alkaa käydä ihan työstä. Onneksi ilma ulkona ei tällä kertaa ollut kovin kuuma sillä helteellä paikka on todella tuskainen.

Photo by Arja

Minulla oli ilo tavata vain hyvin käyttäytyviä ja rauhallisia, selvästi sekä käsittelyyn että myös hiukan oudommissa paikoissa esiintymiseen tottuneita, hyvin hoidettuja kissoja. Olkoonkin, että muutama oli hiukan kiukkuinen, mutta kukapa ei olisi, kun pitkän päivän jälkeen herätetään hyvin ansaituilta unilta. Kuitenkaan keneltäkään ei tullut sen paremmin kynttä kuin hammastakaan – ei tosin ole tullut ennenkään. Kissat olivat luonteeltaan kaikki omanlaisiaan,  toinen toistaan viehättävämpiä persoonia.

Sain myös tutustua lähemmin kartusiaaniin, ”siniseen ranskalaiseen”, joka minulta on aiemmin jäänyt jostain syystä vähemmälle huomiolle. Rotu on vanha ja siitä tunnetaan mainintoja jo 1500-luvulta. Kissat ovat siniharmaita, lyhytkarvaisia ja silmät ovat huomiota herättävän väriset, lähinnä tumman- tai oranssinkeltaiset. Turkki on plyysimäisen tiheä ja muinoin rotua onkin kasvatettu turkkinsa vuoksi, sillä nahkoista on maksettu hyvä hinta. Toisen maailmansodan jälkeen rotua oli jäljellä enää muutamia yksilöitä ja kasvattajat aloittivat pitkän uurastuksen rodun palauttamiseksi, joka käytännössä onnistui vasta 1970-luvulla.

Photo by Arja

Ensi kertaa kissanäyttelyssä kävijälle tapahtuma saattaa vaikuttaa melkoiselta salaseuran happeningiltä  ja näyttelyn seuraaminen voi tuntua todella sekavalta. Kissanäyttelyn kulku poikkeaa melkoisesti jopa koiranäyttelystä joten se voi olla koiranäyttelyissäkin käymään tottuneelle melkoinen mysteeri. Onneksi kissanäyttelyn ilmapiiri on melko välitön ja kysyä voi lähes keneltä tahansa, kissaihmiset vastaavat yleensä mielellään.

Ensi vuonna jälleen, minulle se tulee olemaan sitten jo 15. vuosi peräkkäin Surok:in kesänäyttelyssä