Tämä viikonloppu onkin mennyt hilloja, hyytelöitä ja muita sellaisia tehdessä. Harmi, että tänä vuonna ei täälläpäin vattuja ollut juuri nimeksikään, ainakaan villivattuja, vaikka kasvustoa riittämiin onkin. Marjoja ei  vain tänä vuonna niihin tullut.  Tietääkseni puutarhavadelmien sato on ainakin jossakin päin ollut kuitenkin  ihan kohtuullinen.  Niistä tulisi punaherukoiden kanssa aivan älyttömän hyvä hillo, mutta se jäi nyt sitten tältä vuodelta tekemättä. Punaherukoita oli taas vastaavasti niin paljon, ettei oikein tiennyt mihin niiden kanssa joutuu, vaikka useammalla tavalla niitä laitoinkin. Myös mansikoiden kanssa niistä saa kohtuullisen hillon, mutta kun en pakastimesta mansikoita  viitsinyt ottaa, kävin eilen Somerniemen kesätorilta hakemassa mansikoita ihan varta vasten punaherukka-mansikkahilloani varten.

Photo by Arja

Eilen erään ranskalaisen automerkin edustaja oli pysäköity siten, että pysäköintialueelle oli lähes  mahdotonta päästä kääntymään, pois sieltä sentään pääsi. Tuo ”mitäs muista kunhan itse pääsee” asenne on valitettava ilmiö kaikkialla. Olen tullut siihen tulokseen, että niillä joiden on päästävä kaikkialla oven, portaiden tms eteen, on ilmeisesti autossa jotain vikaa, vaikka ne melko uusilta näyttävätkin. Ne on ostettu varmaan jostain maahantuojan poistomyynnistä pikkuviallisena. Omassa autossani on kyllä sekä peruutusvaihde että kääntyvät etupyörät (samoin kuin vilkku!) ihan vakiovarusteena ja ne jopa toimivat, mutta näissä, joiden on aina päästävä pysäköimään ainoastaan siten että siitä lähtiessään pääsee suoraan jatkamaan eteenpäin, puuttuvat ilmeisesti nämä jo kauan aikaa sitten tehdyt keksinnöt. Kannattaisi ehkä kuitenkin maksaa vähän enemmän siitä autosta jotta saisi nekin;  niiden olemassa olosta kun yleensä on pelkkää hyötyä. Tietenkin on mahdollista, että kuski ei tiedä autossaan olevan moisia varusteita, mutta sekin tieto löytyisi varmaan manuaalista, jos vaivautuisi katsomaan.

Photo by Arja

Koko aamupäivänä ei pientä hetkellistä tihkua lukuun ottamatta satanut, mutta kun pääsin torille, vettä alkoi tulla ja sitä tuli koko sen ajan minkä torilla aikaani vietin.  No en ole sokerista ja mansikoita hilloa varten lähdin sieltä hakemaan ja niitä myös sieltä sain, sateesta huolimatta.  Ja sainkin harvinaisen puhtaita ja kiinteitä marjoja, melkein harmitti laittaa niitä hilloon. Lisäksi ostin syysastereita - ihan kuin minulla ei kasveja pihalla olisi ennestään jo ihan tarpeeksi. Mutta Sulo Viléniä siteeratakseni: kun sai halvalla.

Tänään tein vielä mustaherukkahyytelöä, perinteisen lisäksi myös rommilla maustettua.  Ja kun tänä vuonna yhden jälleen välivuoden jälkeen on omenoita tulossa aivan älyttömästi, tuossa vähän myöhemmin  kunhan ne enemmän kypsyvät,  teen omena-sipulimarmeladia. Se toimii useammanlaisten ruokien kanssa ja erityisesti he, jotka sipulin mausta yleensäkin tykkäävät, pitävät myös tuosta. Sitä, samoin kuin mustaherukkahyytelöä menee joitakin purkkeja myös lahjapaketteihin sitten lähempänä joulua.  Kurkuista en tiedä ehdinkö niitä säilöä, mutta ainakin kurpitsat jäävät tältä vuodelta laittamatta.  Mustikoita ei täällä ollut tänä vuonna yhtään, kaikki ne paleltuivat silloin keväällä, eikä puolukoitakaan näytä jostain syystä tulevan nimeksikään, joten tämän vuoden säilöntä jää joka tapauksessa melko vähiin.

Tulipa pitkästä aikaa käytyä Helsingissä linja-autolla, edellisestä bussimatkasta pääkaupunkiin olikin jo yli kaksi vuotta. En lähtenyt omalla autolla, koska minulle pistettiin injektio trochanterbursiitin vuoksi bursaan ja toimenpiteen jälkeen jalan ojentaminen on sen verran kivuliasta että autolla ajo ei tunnu mukavalta, ainakaan pitemmän matkaa – ja ainakaan kaupungissa, jossa ei pääse pudottelemaan suoraan ja pysähtelemättä. Osan matkaa toki ajoin omallani, mutta jätin autoni Saukkolaan ja hyppäsin siitä Turku-Helsinki pikavuoron kyytiin. Takaisin tullessa tuo pätkä Saukkolasta tänne ei näitä maanteitä ajellen ollut ihan niin kamala, vaikka yhtään pitempään en kyllä enää olisi pystynyt ajamaan. Onneksi autossani on erinomaiset penkit istua vaikka vähän erikoisemmassakin asennossa.

Totesinpa taas kerran, että niin huoletonta kuin bussimatkustaminen onkin – ja mukavaakin näillä nykyisillä hyvin varustetuilla pikavuoroilla - maksaa matka sen verran, että jos edestakaisen lipun hinnalla tankkaan, pääsen ajamaan saman matkan kahteen kertaan. Tosin maksaahan pysäköintikin eikä se ihan ydinkeskustassa mitään ihan halpaa olekaan. Muita auton kuluja en tuossa laske, koska ne on maksettava joka tapauksessa, jos autoa ylipäätään aikoo pitää ja maaseudulla se pitkien välimatkojen vuoksi on joka tapauksessa välttämätöntä. Ja yrittäjänä minulle muutenkin tavaroiden kuljettamisen vuoksi.

Toisaalta, kun ei tarvinnut huolehtia pysäköinnistä, shoppailin Stockalla pitkästä aikaa kelloon tuijottamatta vaikka jalka piikityksen jälkeen hiukan hankalalta tuntuikin liikkua. Helsingistä Turun suuntaan pikavuoroja menee tunnin välein, joten ajattelin että kyllä minä johonkin niistä ehdin. Ja kun yksi jättää, niin taas on melkein tunti aika shoppailla. Ainoa huono puoli on siinä, että niiden nyssäköiden raahaaminen ei ole mitenkään mukavaa eikä niiden kanssa ole mukava edes bussilla matkustaa, kun ei tiedä mihin niitä tunkisi, lattialle vai naapuripenkille. No, se käy kyllä silloin kun bussi ei ole täysi matkustajia, minä kun en kuulu niihin, jotka valtaavat penkit kasseilla niin ettei  muut matkustajat pääse istumaan. Mutta kaikki ei aina lattiallekaan mahdu.  Eikä avonaisia muovikasseja voi oikein sinne tavarasäilöönkään laittaa. Stockalta Kamppiin menin kaivopihan kautta ja ihan pakko oli matkan varrella käydä Silkki-Center’issä  ja alennusmyyntihän se siellä oli. Siellä kun myydään vaan erilaisia silkistä tehtyjä vaatteita ja käytän muutenkin pääasiassa vain silkki- ja pellavavaatteita niin tuolla tulee käytyä aina kun siitä ohikulkua on.  Noiden materiaalien lisäksi käytän  myös viskoosia ja jonkin verran puuvillaa mutta en mitään muuta.

Sairauskertomuksiani tai muitakaan vaivojani en aio blogiini sen kummemmin kirjata – joitakin mahdollisia yksittäisiä sivuhuomautuksia lukuun ottamatta - joten ei tuosta piikityksestä sen enempää.  Jokaisella ihmisellä on varmasti erilaisia vaivoja ja sairauksia, joten en koe niiden märehtimistä omalla kohdallani tarpeellisiksi.  Jollekin toiselle niistä asioista kirjoittaminen varmasti ihan paikallaan, enkä sitä arvostele lainkaan.  Kaikki ei vain sovi kaikille, ihmiset ovat erilaisia ja hyvä niin. Oma sairauskertomukseni on pitkä kuin nälkävuosi enkä muutenkaan pidä asiallisena vertailla omia tai muiden vaivoja keskenään. Jokainen kokee vaivansa erilailla, joten ne eivät ole vertailukelpoisia keskenään. Erikseen on se ihmisryhmä, joilla on selvä tarve olla aina ”vähän sairaampi” kuin toinen, vaikken ymmärräkään, mitä hienoa on siinä että on jostain kohdasta kipeä. Minullakin on yksi ystävä, jolla on ihan varmasti molemmat jalat tai kädet kipeitä  juuri silloin, kuin minulla on yksi. Tai jos minulla niska, hänellä koko selkä. Hän kyllä aina kysyy, mutta aina kun vastaan, on hänellä sattumoisin  juuri sama tai ainakin samankaltainen vaiva mutta vähän pahempana.

En muuten koe hammaslääkäriä mitenkään kummallisena ja joka kerta menen sinne ihan yhtä mielelläni, ilman että siitä tarvitsisi tehdä sen kummempaa numeroa.  Omaa ”henkilääkäriäni” lukuun ottamatta hammaslääkärini ainoa lääkäri, jonne menen todella mielelläni.  Ja vaikka minulle on tehty juurihoitojakin, en sittenkään ole saanut mitään hammaslääkärikammoa. En toki väheksy muiden hammaslääkäripelkoja  ja luulenkin, että minulla on vain ollut poikkeuksellisen hyvä onni löytää riittävän asiallinen, ammattitaitoinen, ymmärtäväinen ja ystävällinen hammaslääkäri.  Ja vielä kaksin kappalein sillä  kaksi niitä ”omia” hammaslääkäreitä on minulla ollut ja kyllä se tietyllä tavalla tuntui vaikealta löytää uusi kun ensimmäinen jäi eläkkeelle. Muutamaa siinä välissä kävin  kokeilemassa ja kun nykyinen tuli kohdalle, en vaihda, vaikka käynnistä edestakaista matkaa tuleekin yli 300 kilometriä. Mutta hyvän perästä menee melkein minne vain. Ja kun säännöllisesti käy, ei siellä nyt työkseen tarvitse ravata.

Photo by Arja

Viikonloppu meni kansainvälisessä kissanäyttelyssä kaapelitehtaalla Helsingissä. Tämä Surok:in kesänäyttely on pidetty nyt jo useampana vuonna siellä, kun se joskus aiemmin oli aina Helsingin jäähallissa. Näyttelyn pitopaikkana Kaapelitehdas on muuten ihan kiva, mutta ilma siellä ei vaihdu yhtään. Kun melkoisen ihmismäärän lisäksi paikalla on viikonlopun aikana yli 1200 kissaa, happi meinaa loppua ihan väkisin ja kymmenen tunnin seisominen molempina päivänä alkaa käydä ihan työstä. Onneksi ilma ulkona ei tällä kertaa ollut kovin kuuma sillä helteellä paikka on todella tuskainen.

Photo by Arja

Minulla oli ilo tavata vain hyvin käyttäytyviä ja rauhallisia, selvästi sekä käsittelyyn että myös hiukan oudommissa paikoissa esiintymiseen tottuneita, hyvin hoidettuja kissoja. Olkoonkin, että muutama oli hiukan kiukkuinen, mutta kukapa ei olisi, kun pitkän päivän jälkeen herätetään hyvin ansaituilta unilta. Kuitenkaan keneltäkään ei tullut sen paremmin kynttä kuin hammastakaan – ei tosin ole tullut ennenkään. Kissat olivat luonteeltaan kaikki omanlaisiaan,  toinen toistaan viehättävämpiä persoonia.

Sain myös tutustua lähemmin kartusiaaniin, ”siniseen ranskalaiseen”, joka minulta on aiemmin jäänyt jostain syystä vähemmälle huomiolle. Rotu on vanha ja siitä tunnetaan mainintoja jo 1500-luvulta. Kissat ovat siniharmaita, lyhytkarvaisia ja silmät ovat huomiota herättävän väriset, lähinnä tumman- tai oranssinkeltaiset. Turkki on plyysimäisen tiheä ja muinoin rotua onkin kasvatettu turkkinsa vuoksi, sillä nahkoista on maksettu hyvä hinta. Toisen maailmansodan jälkeen rotua oli jäljellä enää muutamia yksilöitä ja kasvattajat aloittivat pitkän uurastuksen rodun palauttamiseksi, joka käytännössä onnistui vasta 1970-luvulla.

Photo by Arja

Ensi kertaa kissanäyttelyssä kävijälle tapahtuma saattaa vaikuttaa melkoiselta salaseuran happeningiltä  ja näyttelyn seuraaminen voi tuntua todella sekavalta. Kissanäyttelyn kulku poikkeaa melkoisesti jopa koiranäyttelystä joten se voi olla koiranäyttelyissäkin käymään tottuneelle melkoinen mysteeri. Onneksi kissanäyttelyn ilmapiiri on melko välitön ja kysyä voi lähes keneltä tahansa, kissaihmiset vastaavat yleensä mielellään.

Ensi vuonna jälleen, minulle se tulee olemaan sitten jo 15. vuosi peräkkäin Surok:in kesänäyttelyssä